Tiedonjulkistamisen palkinnon tausta

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon juuret ulottuvat vuoteen 1865, jolloin senaatti päätti myöntää Suomen ensimmäiset varsinaiset valtionpalkinnot. Senaattori J.V. Snellmannin aloitteesta päätettiin jakaa kolme kirjallisuuspalkintoa: tieteelliselle, kaunokirjalliselle ja kansantajuiselle julkaisulle.

Kaunokirjallinen palkinto meni suuren kirjallisen riidan jälkeen Aleksis Kiven Nummisuutarit-teokselle, ja tiedekirjana palkittiin Hans Wilhelm Rothstenin Latinalais-Suomalainen Sanakirja.

Kansantajuisten teosten palkinnon saajaksi senaatti mietti Zacharias Topeliuksen Luonnonkirjaa tai Matthias Putkosen Kristillinen siveyden oppi rakkaalle Suomen kansalle -teosta, mutta ei onnistunut tekemään valintaa, ja palkinto jäi jakamatta. Samalla tämä kirjallisuuspalkinnon muoto unohdettiin yli sadaksi vuodeksi.

Tiedonjulkistamistoiminnasta myönnettiin valtionpalkinto ensimmäisen kerran vuonna 1968. 1960-luvulla valtionpalkintojärjestelmää uusittiin kautta linjan ja luotiin myös uusia palkintoja, yhtenä tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Aluksi palkintoesitykset teki ministeriön esittämä palkintotoimikunta, mutta vuonna 1972 esitysten tekeminen annettiin vasta perustetulle tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle.

Vuosittain jaettavien tiedonjulkistamispalkintojen määrä on vaihdellut ensimmäisten vuosien neljästä kappaleesta 1970- ja 1980-lukujen huippuvuosiin, jolloin palkintoja jaettiin jopa 10-13 kappaletta.  2000-luvulla määrä on vakiintunut kahdeksaan, joista yleensä ainakin yksi on annettu tunnustuksena erityisen merkittäväksi katsotusta elämäntyöstä. Vuosina 2011 ja 2012 palkintojen kokonaismäärä on ollut kymmenen, joista kaksi on annettu merkittävästä tiedonjulkistamisen alalla tehdystä elämäntyöstä.

Lähde: Johan Stömberg, Jussi Nuorteva & Christina Forssell: Valtio palkitsee. SKS 2007.